By 
Tästä kirjoituksesta tulee ajatusryöppy. Kohta viikon olen ollut lähes vangittuna kotiini. Ulkoilut ovat käytännössä olleet keppien kanssa klenkkausta postilaatikolle ja takaisin. Leikkaus tehtiin, se oli isompi homma kuin suunniteltiin. Neljä viikkoa keppien kanssa hipaisuvarauksella ja kuusi viikkoa ortoosi estämään jalan koukistamista. Sen jälkeen suunnitelma ja jatko on täysin auki. Mitäpä tässä tilanteessa kuvaisin?
En ole toistaiseksi jaksanut juuri kuvausasioita miettiä. Ainoa välähdys oli aurinkoisena ja sumuisena viikonloppuaamuna, kuinka kiva olisi nyt päästä kameran kanssa liikkeelle. En lähtenyt, sattuneesta syystä. Kuvia pitäisi käydä lävitse, useampikin projekti odottaa sitä. Istuminen pitkään aloillaan samassa paikassa käy jalkaan. Ei siis kovin hyvä vaihtoehto sekään. Kevyesti olen kuitenkin jotakin saanut läpikäytyä ja ainakin päässäni vilisee visio, mitä kuvia haluan projekteihini upottaa. Vielä pitäisi kaivaa ne kuvat esille ja käsitellä valmiiseen muotoon. Sen jälkeen pitäisi vielä toteuttaa ne suunnitelmat niiden kuvien suhteen.
Kamerarintamallekin pitäisi tutustua. Ykkösrunkona toiminut 7D on toki ongelmitta toiminut nämä vuodet, mitä se minulla lähes julkaisustaan lähtien on ollut. Mutta karu tosi asia lienee, että sekään ei kestä ikuisesti. Canonin 1D-sarja kiinnostaisi, toistaalta taas täysikennoisellekin olisi käyttöä. Molempia tuskin tulen hommaamaan, ihan jo taloudellisista syistä. Pitäisi vaan keksiä, kumpi vastaisi enemmän minun tarpeitani.
Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus oli? Lähinnä varmaankin ilmoittaa, että en ole vielä kokonaan muumioitunut. Toivottavasti en muumioidukaan. Hyviä ideoita otetaan vastaan, kuinka aikaansa kuluttaa ja kenties tässä tilanteessa sitä hyödyntääkin. Kasvattaa tämä ainakin kärsivällisyyttä, käsilihaksista puhumattakaan.
