By 
Syksy on saapunut, erittäin selkeästi. Vaikka uskoin, että tänä vuonna se ei iskisi, iski se kuitenkin. Jokavuotinen syysjumi. Aikaisemmin taisin jo siitä kirjoitella, että kamera syksyn tullen hautautuu reppuunsa ja reppu jonnekin huomaamattomiin. Niin kävi nytkin. Muista suunnitelmista huolimatta.
Ok, iso tekijä on varmasti tällä hetkellä oma liikkumisen rajoite. Kun jalka ei toimi, sillä ei myöskään isoja kuvausreissuja heitetä, saati metsämaisemissa kävellä. Autoilu on pahimmasta päästä, joten olen sidottu pieniin ympyröihin. Ehkä intohimoinen kuvaaja löytäisi kotona jotakin uutta kokeiltavaa. Tiedän, että salamakuvaus kaipaisi treeniä. Mutta nyt ei jaksa. Ei huvita. Ei kiinnosta.
Mikä sen innostuksen sytyttäisi? Tulitikut eivät kelpaa tähän avuksi. Kaunis syyspäiväkään tuskin isoa muutosta asiaan tuo. En oikein nyt edes tiedä, mitä tahtoisin kuvata. Revontulet toki aina kiinnostavat, mutta pilviset yöt ja hiipuva aktiivisuus rajoittavat sitäkin intoa. Pohjoisessa on kyllä edelleen kauniita repoöitä havaintojen perusteella ollut, viimeksi eilen. Mutta se on pohjoisessa, minä olen idässä ja autoilu… no niin.
Kunhan tässä jurputan. Tiedän, että jalka leikataan ensi viikolla, jos kaikki menee suunnitelman mukaan. Sen jälkeen alkaa toipuminen. Jospa se idea kameralaukun kantamiseenkin sieltä toipuisi. Kyllä se viimeistään kevättalvella, tai jo aikaisemminkin pakkasen kuorruttaessa luontoa huntuunsa. Ehkä vain suosiolla hautaan syksyiset kuvaussuunnitelmat, kuten aina ennenkin. Palaan juurilleni ja tuttuun uraan. Se niistä uusista haasteista. Tervetuloa harmaa syksy!
