By 
Tästähän alkaa jo tulla tapa. Kahtena peräkkäisenä viikonloppuna ahmakojulla, tällä kertaa siis nuorimman teinin kanssa. Muutaman tunnin odottelun jälkeen teini saikin ensinäkymänsä ahmaan. Noin klo 19 aikoihin ensimmäinen yksilö ilmaantui rinteen suunnasta ja ahkeroi paikalla kaikkineen noin 20 minuuttia. Kävi lopuksi vielä osittaisella pesulla lammessa ennen kuin poistui saman rinteen suuntaan, mistä tulikin.
Kertaalleen aukealla touhutessa ahma nosteli päätään metsän suuntaan ja kuunteli valppaana. Arvelin siinä vaiheessa, että näinköhän alueella liikkuu karhu tai susikin, mutta näistä ei kuitenkaan tullut siinä vaiheessa havaintoa. Ja ahmakin jatkoi hetken kuunneltuaan touhujaan.
Sitten ilta hiipui pimeyteen. Muita eläimiä tai ahmojakaan ei enää nähty. Teini luovutti ja kaivautui makuupussiinsa. Samoihin aikoihin havaitsin itse taivaalla revontuliaktiivisuutta, jonka ennusteet vahvistivat. Eipä muuta kuin kokeilemaan, kuinka teleputki taipuisi repokuvauksiin. Sen verran pimeäähän se oli, että mitään kiintopisteitä ei automaattitarkennukselle ollut, joten äärettömällä pisteellä piti pääsääntöisesti mennä. Jokunen onnistunut repokuva olikin tuloksena, jopa vielä kotona isolta näytöltä katseltuna.
Kesken repokuvausten kojun ulkupuolelta alkoi kuulua juoksuaskelia ja karheaa hengityksen rohinaa. Joku kuulosti hölköttävän aivan kojun ohitse ja suuntaavan rannassa olevalle kelopuulle. Näköhavaintoa ei tullut, mutta vahva veikkaus ahman suuntaan, koska hetken päästä alkoi kuulua lihan narskuntaa ja luiden rapostelua. Sitten taas hiljeni. Kunnes pienen hetken päästä alkoi oikein äänekäs maiskutus ja rutustelu hieman toisesta suunnasta. Oliko sekin ahma?
Kaivelin testiin ex tempore hankitun edullisen pimeänäkölaitteen, josko sillä saisi vähän mielikuvaa maiskuttajasta. Etsiskelin tovin aivan kojun edessä olevista pusikoista, mutta ei havaintoja. Sitten hieman kauempaa ja kuivuneen kasvuston takana vilahtivat kiiluvat silmät. Ahmaa korkeammalla. Tarkentelun jälkeen laitteeseen hahmottui karhun profiili. Sehän se. Ilmanko maiskutuskin oli ihan toista luokkaa.
Karhu viihtyi yön pimeydessä paikalla kaikkineen toista tuntia. Kuulosti käyvän välillä lammessa sekin loiskeesta päätellen. Kuvailin repokuvien välillä pitkällä valotusajalla yleiskuvaa ja sainkin suunnilleen paikannettua karhun kulloisenkin sijainnin. Valokuvauksellisesti muuta virkaa niillä kuvilla ei sitten ollutkaan. Liikkuva kohde, täysi yön pimeys ja ympärillä metsää sekä lampea, eikä mitään kiintopistettä tarkennukselle edes manuaalisesti oli aika villi yhtälö. Jatkoin repojen kuvaamista kuunnellen karhun örinää ja puuskutusta muutaman metrin päästä. Hieman puolenyön jälkeen sekin lähti jatkamaan matkaansa. Eikä muita nelijalkaisia yön aikana enää kuultu, eikä aamulla nähtykään. Mutta hieno ja taatusti erilainen yö.
Tärkein tavoitekin kävi toteen, eli teini sai nähdä ahman luonnossa. Ja näki toki karhun profiilinkin pimeässä, mutta ei itse muista sitä, kun kesken unien heräsi kurkistamaan. Toiveeksi vielä jäi, josko ensi kesänä valoisammalla pääsisi vielä uudestaan. Jos minusta on kiinni, niin taatusti pääsee.
Useamman kojureissun tänä kesänä tehneenä olen pohtinut paljon kojukuvauksen etiikkaa. Toki kokemus on toistaiseksi vain yhdestä yrittäjästä, jonka toimintatavat vaikuttavat aika esimerkillisiltä. Eläimille siis tarjotaan ruokaa kojujen yhteydessä, mutta enimmäkseen pieninä paloina ja piilotettuina useampiin eri paikkoihin. Onhan se ehkä helpompaa evästä kuin itse saalistettu tai toisten saalistajien haaskasta taistelu. Tottuvatko eläimet näin ihmiseen? Ehkä jonkin verran, koska pieni kolina kojussa ei useinkaan karkoita eläimiä pois alueelta.Toisaalta olen muutamankin kerran miettinyt, että karkoittaako hiljainen kuiskailu kojussa odottamaan tienoon hiljentymistä. Kovin kesyyntyneistä eläimistä ei siis voida puhua. Kojun ulkopuolella en toistaiseksi ole ahmoja tai karhuja, saati susia alueella nähnyt.
Siihen, että tällainen kojutoiminta edesauttaisi karhujen ja susien hakeutumista ihmisasutusten ja taajamien kupeeseen en sen sijaan oikein usko. Ainakaan kun kojutoiminta toteutetaan näinkin syrjäisessä paikassa kuin Erä-Eeron kojut ovat. Eläimet ovat tosiaan ehkä hieman tottuneempia ihmisen hajuun ja ääniin kuin täysin erämaan armoilla olevat, mutta kaukana ihmisen kesyttämistä eläimistä muutoin. Vaikea arvioida kuitenkaan paljonko esim. ahma hankkii ravintoa muualta kuin kojualueelta, aivan taatusti kuitenkin hankkii.
Mitä kojutoiminta sitten antaa kävijälle? Kokemuksia ja oppia eläinten toiminnasta. Omalla kohdallani olen myös oppinut katsomaan ja suhtautumaan esimerkiksi karhuun hieman eri tavalla. Se on suuri ja mahtava, mutta kuitenkin pääsääntöisesti sen verran arka, että väistää ihmistä. Ei läheskään niin pelottava kuin tarinoiden ja juttujen perusteella saattaisi mielikuva syntyä. Ahma ja susi vielä arempia.
Ilman kojutoimintaa tällaisten eläinten havainnoiminen ja niiden elämästä oppiminen olisi moninverroin vaikeampaa. Kannon nokassa istuminen ja odottaminen tuskin toimii hyvällä hajuaistilla ja kuulolla varustettujen petojen kohtaamiseen, joilla on luontainen taipumus väistää ihmistä. Jos oikein hyvä tuuri on matkassa, niin vilaukselta voi kohtaaminen onnistua.
Onko tällainen oppiminen tai valokuvaaminen sitten epäeettistä tai huijaamista? Eipä sen enempää kuin esimerkiksi lintujen bongaaminen ja kuvaaminen ruokinnalta. Leijonan osa hyvistä luontokuvista on tavalla tai toisella tilanteena manipuloitu ja jopa lavastettu ainakin taustojen suhteen. Tähän yhteyteen voi yhtä hyvin nostaa metsästäjien syötit saaliin houkuttelemiseksi tai koiralla ajattaminen tähtäimeen.
Aivan varmasti kojuyrittäjien sekä -kävijoidenkin joukkoon mahtuu myös vähemmän eettisesti toimivia henkilöitä, mutta niin kauan kuin toiminta on sillä tasolla, mitä esimerkiksi Erä-Eero tarjoaa, niin en voi kuin suositella kokemusta. Se on jotakin sellaista, mitä ei unohda. Vaikka kojuaikana ei näkisi yhtään kohdetta, saati sitten kun näkee vilahduksenkin. Ja lopulta pääsee seuraamaan eläintä pidemmäksi aikaa. Lähinnä harmittaa, että tämä kokemus jäi näinkin pitkälle omassa elämässä.
Yön äänien lisäksi tästä kojureissusta poikkeuksellisen teki, että kuvasin valtaosan ahmakuvista R7-rungolla. Olin kiinnittänyt pisimmän teleputken siihen kiinni, kun ahma saapui ja valoa vielä riitti, joten sillähän sitä oli mentävä. Tarkennuksen osalta reissu oli onnistuneempi kuin viimeksi, myös seiskalla. Taustatyöt oli tällä kertaa tehty paremmin. Kipu opettaa, niin ne väittävät. Näköjään myös henkinen kipu.
