By 
Edellisen viikonlopun suunnitelmana oli kahden päivän kuvausmaraton kojulla. Myös puoliso oli lähdössä reissuun mukaan, havainnoijan ja tarkkailijan roolissa. Kuvaushommista hän ei niin ole innostunut, mutta muu luonnontarkkailu kelpaa kyllä. Kuvauspaikka oli jälleen Lieksassa, mutta vähemmän toistaiseksi käytössä ollut kojualue, joten pienellä riskillä lähdettiin matkaan. Toiveena oli nähdä maa- ja kenties merikotka sekä tietysti ahma.
Lauantaina kojulle saapuminen venähti puolille päivin, mutta toiveet olivat silti korkealla. Ilma oli odotettua aurinkoisempi, joten ainakin valoa olisi riittämiin myös nopeisiin tilannekuviin ilmassa. Maisema kojuilla oli häikäisevä. Pieni lampi, jota reunusti suomaisema edestä ja sivuilla lisäksi taustalla metsää. Paljon kelopuita, joihin ainakin pienemmille linnuille hyvin laskeutumistilaa. Lisäksi lähtökämpällä oli leijaillut komea maakotka metsän ylitse juuri kun olimme hyppäämässä autoihin ja matkaan kohti kojuja. Olisiko paljon enempää enää tarvittu onnistuneisiin kuviin ja lopputulemaan?
Toisin kuitenkin kävi. Viiteen mennessä närhien ja muutaman korpin lisäksi ainoa havainto oli marjastajamummo, joka marssi lampien välistä suokaistaletta oletettavasti karpaloämpäri kourassaan ja kyykki vähän väliä saalista kyytiin. Sen lisäksi äänimaailmaa rikkoivat juuri alkaneen hirvestyskauden jahtiäänet, koirien haukku ja satunnaiset laukaukset. Ei osumia yhtään mistään muusta ensimmäiselle päivälle ja luultavasti edellä mainitut tekijät olivat ainakin yksi syy hiljaiselle liikehdinnälle. Yöksi poistuimme kojulta, vaikka siellä yöpyminen olisi ollut mahdollista ja houkutteli ainakin minua, mutta aikaisemmin sovittu majoituspaikka vaikutti odottavan yövieraita kylään ja eväsvarustelu jäi niukaksi, kun kahta päiväreissua alun perin suunniteltiin.
Sunnuntaiaamuna saavuimme kojulle sakean sumun saattelemana vajaa tunti ennen auringonnousua. Tosin eipä auringosta ollut tietoa, kun sumuverho oli peittänyt tienoota heti kohta Lieksan keskustan taakse jätettyämme. Auton mittari näytti välillä jopa -2 astetta, mutta kojulla lämpötila oli nollan pinnassa. Sumu oli sakea, eikä kojujen edessä olevan pienen lammen vastarannalta nähnyt juuri kuin aivan rantaviivassa olevat puut. Aamu meni enimmäkseen maisemakuvia nappaillessa, joihinkin kuviin osui mukaan myös korppia ja närhiä. Sekä närhiä hätyytellyt varpushaukka. Hätyyttely tosin oli vähän kehnohkoa, varsinkin koiraalla. Lopputuloksena molemmat linnut istuivat saman puun oksalla ja närhi vaikutti enemmänkin naureskelevan päin naamaa. Myöhemmin paikalle ilmaantui myös rouvaspuolinen varpushaukka, joka sai enemmän hätääntynyttä rääkynää aikaiseksi närhissä. Korppien kanssa sekin lähinnä hengaili kuviolentoharjoituksia, joista ei oikein ottanut selvää, että onko tämä kaverilentoa vai jotakin muuta. Välillä korpit suorastaan tuntuivat hakevan puussa istuskelevan haukan mukaan lennolle.
Sumu alkoi lopulta hälvenemään iltapäivää kohden. Kojulla ei yölläkään jäljistä päätellen ollut käynyt vieraita. Viritin illalla lähtiessä riistakameran kojun viereen, mutta ei sieltäkään salakuvia yövieraista löytynyt. Iltapäivä oli yhtä vaisu. Jossakin vaiheessa kuulosti kuin sudet olisivat muutaman kerran ulvoneet lyhyesti. Kojulle johtavien pitkospuiden ympärillä näkyi tuoreita jälkiä pois lähtiessä, joten ovat voineet hyvinkin olla ulvonnan äänenlähteinä. Yhtäkään sutta ei kuitenkaan kojuille asti eksynyt näytille. Eikä ahmaa, ei karhua, eikä niitä kotkiakaan. Ainoaksi nisäkäshavainnoksi jäi siis marjastajamummo lauantaipäivältä. Ensimmäinen totaalinen vesiperäreissu, mutta tällaisia oli odotettavissa jossakin vaiheessa. Toiveet on taas laitettava kohti uusia yrityksiä, kyllä se taas jossakin vaiheessa osuu kohdalle paremmin. Katsotaan, montako hutia siihen sitten tarvitaan.
Närhikuvien suhteen sen sijaan tuli melkoinen yliannostus. Onnistuneita kuvia ei nyt ihan tolkuttomasti ollut siltikään, mutta joitakin kuitenkin. Varpushaukasta itsellä olevista varastoista varmaankin parhaat kuvat myöskin, vaikka aika kaukana haukat pääosin viihtyivät ja saalistuslennot puolestaan hipoivat kojun kattoa, joten turha yrittää kuvata. Tämän artikkelin kuvista vain pääkuva sekä närhet ovat kojureissulta, muut lokakuun aikana kotimaisemissa.
Reissulla tuli kuitenkin testattua uusinta vanhaa hankintaa eli Canon EF 300mm F/2.8 IS USM myös telejatkeiden kanssa. Ja kyllä se edelleen on melkoinen työjuhta. En radikaalia tarkennuksen hidastumista huomannut edes 2x-jatkeella, ei toki ihan nopeimpiin tilanteisiin ennättänyt mukaan. Kuvanlaatu on myös useimmiten kelvollista silläkin. Lyhyemmällä jatkeella tai ilman se on erinomaista. Ainoastaan joku tietty kuvakulma lähimmän tarkennusetäisyyden rajoilla on sellainen, joissa kuvaan tulee ikään kuin värinää jatketta käytettäessä. Erityisesti 1,4x-jatkeella tämän huomasin, mutta vastaavaa olen saanut tallentumaan myös Sigman jatkeella. Ja muillakin optiikoilla, joten tämä ei ole kiinni tuosta Canonista, mutta olisi kiva löytää logiikka, milloin se ilmenee.
Toisessa rungossa oli kaverina kiinni Canonin RF 100-500mm L IS USM ja siihen verraten vanhan Canonin suurempi aukko tuottaa odotetusti pehmeämmin taustan ja antaa pelivaraa hämärässä. Kuvan terävyys molemmissa laseissa on huippuluokkaa. Se, missä Canon 300mm häviää selkeästi on äänentaso. Vanha Canon ruksuttaa melko äänekkäästi tarkennusta hakiessaan ja kuvanvakaajaa en samasta syystä halunnut juurikaan pitää päällä jalustalta kuvatessa. Kirkkaassa valossahan tuota ääntä ei kauan ennätä kuulua, mutta hämärtyessä ääni korostuu kyllä. Välillä häiritsevästikin. RF-putki sen sijaan on todella hiljainen. Toisaalta se tosiaan on armottomampi taustan suhteen ja varsinkin R7:ssa taustaan tulee herkästi levotonta elämistä tietyissä valoissa. R6:sella tausta on täysikennolle tyypillisesti pehmeämpi ja tasaisempi vastaavissa tilanteissa. Mutta ei silläkään liikkuvia kohteita hyvin hämärässä kuvata RF100-500:sen kanssa.
Kolmesatanen on nyt ollut minulla käytössä noin kuukauden ja olen edelleen todella tyytyväinen sen hankintaan äänimaailmasta ja painosta huolimatta. Kyllähän se vaatii hauista käsivarakuvauksessa, eikä sitä pitkiä aikoja jaksa käsien varassa kannatellakaan. Tukea vasten tai jalustalta tilanne on toinen ja siihen hommaan linssi on onnen omiaan. Paikkaa vaihdettaessa olen sitä toistaiseksi pitänyt repussa, jolloin kantaminen on kevyempää, vaikka ei sielläkään huomaamaton ole. Putkeen saa kiinni oman hihnan ja sellaisen virittelinkin vanhasta kameran hihnasta, mutta jo muutenkin jumittuneilla hartioilla putken ja rungon kantelu pitkiä matkoja ei kyllä houkuttele. Pitäisi selvitellä, toimisiko itsellä paremmin joku valjaskikkailu tuohon tarkoitukseen. Talven ja loppusyksynkin hämyisiä kuvauskelejä odottelen nyt kuitenkin aivan erilaisella innolla kuin koskaan ennen.
